4.11.2016 Klo: 22.00
Perjantai-ilta, lunta tullut maahan, musiikki soi ja kynttilöiden valossa yksin kämpillä kirjoittelen blogia.. Tällaiset illat on ihan mukavia. Kunhan vain ei olisi liikaa, mutta mulla niitä on aivan liikaa. Tällä viikolla joka päivä oon ollut yksin, kukaan muu ei ole laittanut viestiä paitsi mun isosisko, kyseli joululahjatoiveita. Facebookissa kysyin jälleen kerran kaikilta että: "Mitä viikonloppuna? Tarttis jotain tekemistä.." Ja jälleen kerran kukaan ei ehdotellut mitään tai pyytänyt jonnekin.. Ei mitään. Sisko vain kertoi että sillä on töitä. Usein oon miettinyt että miksi oon näin yksinäinen, miksei mulla ole hyviä kavereita, miksi kaikki kyllästyy muhun ja sitten unohtaa? En tiedä mitä te ajattelette musta nyt tämän kirjoituksen perusteella, mutta en mä koko ajan valita kun oon niin yksinäinen ja ei oo kavereita ja niin edelleen. Mutta toivon teille hyvää viikonloppua, toivottavasti edes jollain on hauskaa eikä joudu yksin olemaan.
3.11.2016 Klo: 22.10
On kulunut melkein vuosi siitä kun viimeksi kirjoitin tänne, syy siihen on se etten jaksanut eikä enään kiinnostanut. Tämän vuoden aikana olin onnellinen melkein neljä kuukautta, olin parisuhteessa. Tuntui kuin masennus ja uupumus olisi ollut poissa sen suhteen aikana. Kaikki oli niin paljon paremmin.
Eron jälkeen, vaikea masennus, uupumus ja yksinäisyys palasi. Mun elämä oli taas yhtä helvettiä. Tuntui kuin en selviäisi erosta. Mutta mä kun olen selviytynyt koko elämäni aikana kaikesta pahasta, niin uskottelin itselleni että kyllä tästäkin selviän, yksin.
Mitä mulle nyt kuuluu: Oon todella yksinäinen, masentunut ja uupunut... Melkein joka päivä oon yksin kämpillä, yksin en ole silloin kun soitan isän hakemaan mut sinne, eli porukoille. Ja kun ystävä tai sisko ehtii käydä mun luona. Mitä mä tarttisin mun elämään on hyviä kavereita jotka tulee edes joskus käymään ja viettää mun kanssa aikaa. Mulla ei sellaisia kavereita ole. En halua olla näin yksinäinen enää.
14.12.2015 Klo: 5.56
https://www.adressit.com/alavuden_ylakoulun_koulukiusaamista_vastaan
Siinä adressi Alavuden yläasteen koulukiusaamista vastaan! Siellä on kiusaaminen tosi paljon pahentunut, on enemmän fyysistä väkivaltaa kuin koskaan ennen. Aivan järkyttävää miten jotkut kohtelee toisia.. En siis tajua miten se kiusaaminen on voinut noin paljon pahentua, että edes pitää tällaisia adresseja allekirjoitella.. Onko nuorilla vaan niin paha olo, että sitä pitää noin purkaa ? Miksi pitää toisille aiheuttaa pahaa oloa.. Entä se KiVa koulu ? Ei siitä näköjään ole mitään hyötyä. Kiusaaminen vaan pahentunut, ainakin Alavudella. EI kiusaamiselle ! Voitte kirjoittaa Tyttö pimeydessä- facebook sivuille mitä mieltä olette tästä.
14.12.2015 Klo: 5.40
Niin vaan viikko taas meni. Töihin palasin viime viikolla, olin ma-ke sen neljä tuntia. Loppuviikko oli aika perseestä. Aika kului hitaasti, unirytmit meni taas sekaisin, illat valvoin, päivät nukuin, yksin olin kämpillä, taas.. Kattelin elokuvia ja olin koneella. Lauantaina kävin kyllä synttäreillä, mutta muuten oli todella yksinäistä. Onneksi nuo mun kissat kuitenkin piristää vähän mieltä. Lemmikit on kyllä tosi ihania, kissanpennut varsinkin.. Jos on masentunut ja kaipaa piristystä elämään, niin kannattaa hankkia kissa tai joku muu lemmikki mikä ei vaadi kuitenkaan niin paljon huomioo tai hoitoa. Kissat viihtyy hyvin yksinkin, kun vaan on leluja millä voivat leikkiä. :) Kissanpennut varsinkin on niin villejä ja leikkii yksinäänkin tosi paljon, niin ei silloin vaan voi olla surullinen kun sitä riehumista ja leikkimistä seuraa. :) Mun kissanpentu Elena Vilhelmiina ainakin on niin villi tapaus että hyppii aivan seinillekkin :D Saa aivan nauraa sille välillä kun on niin villi. Nyt tänään taas töihin kymmeneltä, saa nähdä miten paljon silloin väsyttää, kun yö taas tuli valvottua. Toivottavasti tämä viikko on parempi. Ja toivottavasti teilläkin sujuu tämä viikko hyvin!
7.12.2015 Klo: 17:54
Viime viikon perjantaina mun sairasloma loppui, 2kk kesti. Tänään olin töissä klo: 10-14.. Oli aika outoo olla taas siellä ja väsyttikin tosi paljon, koska nukuin aika huonosti. Mutta toisaalta oli ihan kiva olla poissa kotoa edes neljä tuntia, ei tarvinnut ihan koko päivää olla yksin kämpillä. Eikä paljon töissä tullut mietittyä paljon mitään, kun hommia teki. Töiden jälkeen kävin kirpparilla, ihan sen takia että olisin vielä kauemmin pois kotoa. Ihan koko päivää kuitenkaan viitsi olla pois, koska mulla on kolme kissaa. Ei niitä tietenkään yksin voi jättää pitkäksi aikaa. Töissä piristyin vähän, siellä on tosi mukavia ja hauskoja työkavereita. Viihdyn siellä kyllä hyvin, mikä on loistojuttu.
4.12.2015 Klo: 14.45
Hei, siitä on jo aikaa kun viimeksi kirjoitin tänne. Ei mulla kuitenkaan mitenkään huonompi olo ole, päinvastoin. Mulla on vähän parempi olo ja elämä on vähän valoisempi, oon nimittäin saanut elämääni aivan ihanan ihmisen, miehen. Oon miesystäväni luona ollut toissaviikonloppuna ja nyt alkuviikon ma-to. Ei tarvinnut yksin olla, mikä helvetin ihanaa ja mahtavaa. Tänään kävin lääkärillä, puhuttiin miten voin nyt, puhuttiin mun miesystävästä ja siitä että mun pitää kuitenkin olla varovainen. Ja oon kyllä ollutkin varovainen. Diagnoosi vaihtui vaikeasta masennuksesta, vaikeaan psykoottiseen masennukseen. Vaikka on psykoottinen, niin ei mulla oo kuuloharhoja, vaan mulla on sellaista jumittumista, ajatukset kiertää kehää, on vaikeaa välillä vastata kysymyksiin, on niinku sellaista viivettä ja kun tulee pettymyksiä tai jotain pahaa jos tapahtuu mulle, niin tulee niitä itsetuhoisia ajatuksia, niinku viiltämistä tai haluun elämäni päättää. Noiden takia on psykoottinen masennus. Siihen saan lääkettä, Risperidone, aina iltaisin otan sitä 0,5 mg.
28.11.2015 Klo: 9.41
Kun olin Seinäjoen Akuuttipsykiatrian poliklinikalla otin tämän kuvan. Musta kyllä huomaa, kuinka huonossa kunnossa olin, huomaa kuinka paljon olin itkenyt.. En hymyillyt ollenkaan hoitojakson ensimmäisen viikon aikana. Olin vaan niin kyllästynyt kaikkeen.. itkemiseen, elämääni, ihmisiin.. kaikkeen.
27.11.2015 Klo: 6.45
VAROITUS!! EI HERKIMMILLE!! VOI JÄRKYTTÄÄ!!
Nukuin koko päivän, valvoin koko yön. Jälleen kerran, unirytmit aivan sekaisin. Sairaslomalla oon ollut siitä lähtien kun jouduin Seinäjoen Akuuttipsykiatrian poliklinikalle. Miksi jouduin mennä sinne? Kerronpa syyn. Eli oon ollut vaikeasti masentunut ja ahdistunut yli vuoden. Kesällä tapasin erään miehen johon sitten rakastuin. Ei koskaan kuitenkaan alettu seurusteleen, mutta halusin kyllä. Ja luulin että sekin haluaisi olla mun kanssa, niinkuin ihan tosissaan. Olin kuitenkin väärässä. Olin tyhmä ja rakastunut.
Syyskuussa tämä mies alkoi seurusteleen toisen naisen kanssa, mä olin aivan hajalla.. Tuntui kuin mun sydän olisi revitty rinnasta.. Mä aloin itkee ja en pystynyt lopettamaan, ja välillä tuntui kuin en olisi saanut henkee. Tuntikausia itkin, aivan murtuneena. Menin sitten keittiöön, otin puukon, viilsin käsivarteen. Miksi ? Koska vihasin itseäni, vihasin sitä miestä, vihasin koko vitun maailmaa. Seuraavaksi otin kaapista lääkkeitäni, masennuslääkkeitä (en nyt muista nimee) otin niitä tosi paljon, kymmeniä, kurkusta alas ja sitten join viiniä.. Ei tuntunut missään mitään. En tainnut ottaa tarpeeksi lääkkeitä.. Otin taas puukon käteen, puukko rannetta vasten. En uskaltanut viiltää.
Olin edelleen aivan murtunut.. Oli vaan niin paha olo et halusin sen loppuvan, itkin edelleenkin. Laitoin kissoilleni tarpeeksi ruokaa ja vettä. Sammutin valot, otin asunnon avaimet ja menin ulos. Perjantai 1.10. Klo:12.00-... Kävelin ulkona miettien pahaa oloani, miettien missä olisi hyvä paikka...tehdä itsemurha. Menin 18 tielle, Alavuden jäähallin vieressä olevalle sillalle. Menin kaiteen yli toiselle puolelle seisomaan, mietin vaan mitä kaikkea oonkaan joutunut kestämään, itkin edelleen, sydän särkyyneenä, henkisesti aivan hajalla.. Siitä mun ohitse meni auto, ei hiljentänyt, ei pysähtynyt. Eikö huomannut mua ? Vai eikö vain kiinnostanut ? Mietin siinä kaiteella, että mitä teen. Mua pelotti.. Halusin kuitenkin päästää irti kaiteesta ja pudota alas sillalta, mutta halusin vielä nähdä kummityttöni.. En tiennyt mitä teen, päästänkö irti vai yritänkö vielä vaan kestää paskaa elämääni. Jostain syystä sitten otin kännykkäni, näppäilin 112.. ja mietin soitanko. Soitin sitten. Sieltä vastasi mies: "Hätäkeskus." En pystynyt sanomaan mitään, itkin... 112: "Hätäkeskus."..... "Haloo." .. "Soitit hätäkeskukseen." Sanoin: " Mä...*itken*.. Mä tarviin apua.. " 112: "Mikä teillä on hätänä?" Vastasin:" Haluun tappaa itteni." & "Pelkään... En haluu.. " Puhuttiin sitten vielä jotain.. Sitten kysyi missä oon ja sain sanottuu missä oon. Sitten mun kännykkä putosi, oli niin kylmä, että se vaan jotenkin lipesi kädestä. Meni jotain viisi minuuttia, kunnes poliisit tulivat. Käskin heitä pysymään kaukana "älkää tulko lähemmäks." Mietin edelleen mitä mä teen.. Poliisien kanssa puhuin mitä nyt pystyin puhumaan.. jotain 15 minuuttia. En paljon pystynyt puhumaan. En kertonut nimeäni. Sitten toinen heistä kysyi: "Haluatko sä todellakin hypätä alas meidän silmiemme edessä?" "Haluatko sä että me joudutaan todistamaan kuolemasi ja nähdä loppuelämämme siitä painajaisia?" Mä sitten tajusin.. Millaista painajaista heidän elämä olisi jos tapan itseni heidän edessään.. En halunnut heille aiheuttaa sellaista. He eivät ole tehneet mulle koskaan mitään, joten miksi heidän elämänsä pilaisin, kusipää jätkän takia? Traumaattisen lapsuuden takia? Ilkeiden ihmisten takia? No en.. He auttoivat mut kaiteen yli, veivät lämpimään autoon, sitten veivät ambulanssille, sieltä Seinäjoen Keskussairaalaan. Siellä olin jotain yli tunnin ehkä, nukahdin siihen potilasvuoteeseen. Sieltä mut sitten vietiin Seinäjoen Akuuttipsykiatrian poliklinikalle. Siellä olin kaksi viikkoa hoidossa.
Älkää tehkö itsellenne mitään, vaikka olisi kuinka huonosti asiat, aina saa apua. Ja miettikää keidenkä kaikkien elämän te tuhoatte, samalla jos tuhoatte oman elämänne lopullisesti. Älkää jääkö yksin, älkää jättäkö ketään yksin. Pitäkää itsestänne ja toisistanne huolta.
26.11.2015 Klo: 8.00
En oikein tiedä mistä aloittaisin kertomaan, koska elämässäni on tapahtunut paljon pahaa. Lapsuudessa jo, mutta niistä en vielä voi oikein kertoa, koska kaikki perheenjäseneni ei tiedä niistä. Joten kerron vaikka nyt mun koulukiusaamisista. En ole koskaan oikein tykännyt koulunkäynnistä, koska oli vaikea oppia kaikenlaista, kotona oli vaikeaa ja jouduin kiusatuksi. Ei oikein opiskelu tuntunut hyvältä, jos on vaikeaa. Kiusaaminen ei onneksi ollut mitään fyysistä kuitenkaan, vaan henkistä. Ja en nyt tarkoita kuitenkaan että se henkinen kiusaaminen olisi kivaa. Mua kohtaan kiusaaminen oli syrjimistä ja haukkumista. Ei joskus otettu leikkeihin mukaan, valittiin joskus liikuntatunneilla viimeisenä esim. pesäpallossa tai jalkapallossa. Joskus itkinkin koulun takana, koska oli niin paha mieli. Mutta onneksi mulla oli yksi hyvä ystävä joka ei koskaan ole kiusannut mua mitenkään, ollaan vieläkin ystäviä, 13 vuotta jo. Ala-asteella lintsasin koulusta muutaman kerran, koska en vain halunnut mennä sinne, koska oli kiusaamista ja ei muutenkaan mennyt hyvin. Sanomistahan siitä tuli tietenkin, mutta en koskaan uskaltanut kertoa syytä.
Yläasteella kiusaamista ei ollut onneksi paljoa, mutta vähän kuitenkin sielläkin. Ammattikoulussa meni ihan hyvin, olin tietenkin vähän fiksumpi kuin peruskoulussa, mutta vaikeeta sielläkin oli. Muiden oppilaiden takia. Siellä mulla ei ollut oikeastaan kuin vaan yksi hyvä kaveri. Kiusaamista oli ja silloin olin masentunutkin. Kävin koulun terkkarilla kiusaamisen ja masennukseni takia. Eli ammattikoulussa vuonna 2010-2011 ensimmäistä kertaa hain apua. Noh kävin sitten siellä terkkarilla aina kun halusin puhua ja oli siitä tietenkin jotain hyötyä. Joten suosittelen jos on joutunut koulussa kiusatuksi, niin menkää puhumaan siitä jollekkin. Kiusaamisesta pitää aina puhua ja siihen pitää puuttua!